Ahdistuksen hetkellä tämänkin blogin muistin. Ei oikeastaan edes ole ahdistuksen hetki, lähinnä ärsytyksen. En edes tajua miksi olen näin ärsyyntynyt ja kärsimätön. Diagnosoin tämän levottomuuden ja kärsimättömyyden lähinnä raittiinilmanpuutteeksi, enkä kuitenkaan saa aikaiseksi muuta kuin pieniä ajatuksia lenkkeilystä. Minkä sitä laiska ihminen itselleen voi.
Ei tästä kuulkaa tuu yhtään mitään. Mä en jaksa mennä kouluun kun se ei kiinnostaa, mun motivaatio on ihan nollassa kaiken suhteen ja koulukavereidenki naamat ärsyttää niin vitusti. Helvetinhelvetti. Miksen mä vaan voi olla niin itsetietonen ihminen, että tietäsin mikä musta tulee isona. Miksen mä voi olla niin lahjakas, ettei kaiken eteen tarvis aina taistella niin kamalasti. Miksi mä yleensäkään menin tuohon vitun kouluun? Osa musta haluaisi luovuttaa, osaa haluaa jatkaa ittensä kiusaamista ja osa taas on niin intohimosesti kiinnostunut tuosta alasta. Mä olen niin helvetin turhautunut.
Oikeastaan ainut ihminen joka mut saa kunnolla hymyilemään on ihana poikaystävä. Löysin tuollaisen ihmeen, joka jaksaa mua ja mun kiukuttelua katella kauemmanki. Ihana tapaus. Kunpa mä vaan olisin sen arvoinen. Pitää yrittää parantaa tapoja ja käyttäytyä niinku ihmiset. Lopettaa tää ainanen valittaminen. Ei tätä tämmöstä paskan jauhamista jaksa kukaan kuunnella, vähiten minä itse. MÄ HALUAN OLLA VÄLILLÄ POSITIIVINEN. PERKELE! Mulla on kaikki hyvin, mutta vittu vieköön mä jaksan valittaa ja valittaa ja valittaa. Ei näin.
Vituttaa tää ailahtelu. Vituttaa myös tää vitun negatiivisuus. Vittu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti